Helsingin Sanomat 31. Tammikuuta 2001

Ensitapaaminen Tutustuin rotuun vuonna 1994, kun tuttavaperheemme hankki maremmanpennun. Koiran ollessa vähän alle vuoden ikäinen sovimme rouvan kanssa että käyn katsomassa heidän pihallaan myytävänä olevaa lasten polkupyörää, vaikkeivät olleetkaan itse silloin kotona. Tiesin Donnan olevan suurella aidatulla pihallaan vahdissa, mutta "ei se mitään tee" emäntänsä vastasi kysyessäni voinko silti mennä portista vapaasti. Pääsin jo pihan puolelle, kun Donna havaitsi minut. Sitten alkoi tanssiminen ympärilläni ja päättymätön intensiivinen "häivy reviiriltäni"-haukku, jota en saanut loppumaan millään tuntemallani keinolla: Heittelin maassa lojuvia koiranleluja, heitin innostavasti keppiä, kyykistyin enkä katsonut kohti ja lepertelin, olin liikkumatta ja katselin muualle, rapistelin taskussani ollutta kakkapussia (heh, tyhjää) ja olin heittävinäni sieltä namuja. Lopuksi koitin käskevällä äänellä komentaa koiraa "maahan", "pois", "hiljaa", mutta mikään ei auttanut, Donna haukkui herkeämättä ja selkäni taakse kiertäen koitti ajaa minut pakosalle. Se oli jo nuorella iällä erinomainen, lahjomaton vahti. Vaikkei Donna todellakaan "tehnyt mitään", oli oleminen pihalla sen verran epämiellyttävää, että pyörän katsominen jäi vain vilkaisuksi. Mutta se ei minua haitannut, vaan riemastutti, sillä rakkaus rotuun oli syttynyt! Alkukesästä !996 mieheni sitten toi työmatkaltaan italiasta ensimmäisen Maremmano-Abruzzesemme, Milan. Kaikkineen olemme vuosien varrella tuoneet viisi pentua, jotka ovat kasvaneet meillä tai hyvissä sijoituskodeissa.

Käärme!

Kilometrin päässä kotoamme on suuri peltoaukea, josta enin osa on kesantona. Ihanteellinen paikka koirien juosta, sillä koska näkyvyys on joka suuntaan hyvä voin laskea koko lauman vapaaksi, ja silti ehdin helposti kutsua ja kytkeä ne jos joku muu kulkija näkyy kaukana aukean laidalla. Oli helteinen heinäkuun lauantai-ilta 2001 ja muu perheemme lähti läheisen järven rantaan iltauinnille.

Aioin jäädä kotiin kasvimaata kaivelemaan, mutta koirat kerääntyivät makailemaan ympärilleni odottavan näköisenä, ilmeisesti nekin halusivat uimaan. Ihmisten rannalle ei niiden kanssa ole menemistä, joten lähdimme pelloille, joiden poikki virtaa paikoin vuolaskin avo-oja, joskin nyt helteiden takia vesi oli matalalla. Otin kameran mukaani, josko onnistuisin nappaamaan kauniita koirakuvia ilta-auringossa. Saavuimme ojan yli vievälle tukkipuiselle sillalle, josta edellispäivän lenkillä mukana olleet lapsemme olivat heitelleet kiviä veteen. Bellina asettui sillan reunalle ja isommat koirat näkyivät taustalla. Kuvaamaan:

Bellina 3kk ja taustalla 'mustasalama' Rysky 9v. nauttivat vauhdin hurmasta.

Bellina hetkeä ennen puremaa

Tähtäilin kameran läpi koiria ja näppäsin uuden kuvan, mutta sitä ottaessani Bellina nuuski jotain vasemmalla puolellaan, vingahti ja hypähti. En nähnyt mitä tapahtui, mutta laitoin kameran pois ja kumarruin katsomaan mihin pentu oli satuttanut itsensä. Siirtäessäni ruohoa syrjään näin kyyn kerällä puolen metrin päässä kädestäni. Lajinmääritys oli nopea, sahalaidat näkyivät selvästi, eikä silmäkulmissa ollut keltaisia pilkkuja kuten edellisviikolla pihavarastostamme löytyneellä tarhakäärmeellä.

Kyy iski! Käärme näkyy Bellinan  vasemmalla puolella mustana 'keppinä'.

Kutsuin hädissäni Bellinan luokseni, kytkin sen ja juoksimme kymmenen metrin päähän jottei se enää joutuisi käärmeen ulottuville. Aloin tutkia pentua oliko kyy tosiaan purrut, vai oliko pentu vain säikähtänyt. Yllättäen pentu alkoi kuitenkin huutaa ja reuhtoa, ja mennä karkuun kosketustani minkä remmin mitalla kiljuen pääsi. Tutkia ei kuitenkaan tarvinnut enempää, sillä kuonon vasemmalla puolella oli selvästi veritippa ja reikä. Purtu siis oli, ja siitä ilmeisesti johtui muutoin luottavaisen pennun vauhkous. Onneksi olin heti kytkenyt sen, olisi muuten saattanut karata ties minne. Isommat koirat olivat tulleet pennun kiljunnan kutsumina luokseni, kaappasin sätkivän pennun (10 kg) syliini ja alkoi hikinen juoksumatka kohti kotia.

Isommat koirat tuntuivat tajuavan että oli tosi kyseessä, ne kulkivat tavallisuudesta poiketen aivan kannoillani eivätkä edelläni, eivätkä jääneet nuuskimaan tai toimittamaan mitään, vaikka lenkkimme oli katkennut alkuunsa. Onneksi ei polulla sattunut tulemaan vastaan ketään, varsinkaan rähisevää uroskoiraa. Lopulta olin varttitunnin päästä läähättäen kotona, etsin raivoisasti kyypakkauksen, ja lasten leluista lääkeruiskua johon vettä. Sitten rääkkäämään Bellina raukkaa. Oletan että sain sullottua sen kurkkuun melkein kaksi pilleriä, ne kierrätettiin kyllä pari kertaa nurmikon kautta ja perään antamaani vesitilkkaan tuntui pentu huutonsa seasta melkein tukehtuvan, mutta siellä kai olivat. Sitten soittamaan eläinlääkärille. Oli lauantai-ilta, ja kello oli juuri lyönyt kahdeksan. Neljästä yksityisestä eläinlääkäriasemasta vastasi vain nauhoite tai tuuttaus, ei päivystystä enää tähän aikaan. Kirkkonummen kunnanlääkärin nauhoitus luetteli päivystyksen olevan tänä viikonloppuna joko Lohjalla Tai Vihdissä, valitsin Lohjan, nauhoitus sielläkin antoi kännykkänumeron ja sieltä, lopulta, vastasi rauhoittava ihmisen ääni "eläinlääkäri". Lääkärin mukaan kaksi pilleriä riittäisi aloitusannokseksi, sen jälkeen yksi kyytabletti kolmen tunnin välein aamuun asti. Jos pennulle tulisi hengitysvaikeuksia eli henkitorvi uhkaisi mennä umpeen, pitäisi lähteä lääkäriin välittömästi. Kysyin oliko liika-annostuksesta vaaraa, sillä en ollut aivan varma olivatko kaksi pilleriä pennun vatsassa vai painiottelun jäljiltä jossain muualla. Näin lyhytaikainen yliannostus ei kuulemma haitannut, ja niinpä pentua kiusattiin vielä yhdellä pillerillä. Kyytabletteja tarvittiin nyt lisää, sillä olinhan käyttänyt jo ainoan pakkauksemme kolme pilleriä. Lähin päivystävä apteekki oli Helsingin keskustassa 30 kilometrin päässä, mutten arvannut laskea jo rannalta kotiutunutta miestäni ainoalla autollamme (toinen romu oli korjaamolla)  apteekkireissulle, sillä autoahan tarvittaisiin jos pennulle tulisi hengitysvaikeuksia. Siispä soittamaan naapureille ja tutuille. Toinen puhelu tärppäsi, ja tuttavaperheemme toi meille oman ja naapurinsa kyypakkaukset, siitä heille suurkiitokset! Sitten alkoi pitkä odotus. Laitoin kellon soimaan kolmen tunnin päähän edellisestä pilleristä, ja tein itselleni siskonpetin pennun viereen. Pentu makasi pää pystyssä silmät kiinni, ja aina kun sen pää alkoi painua osuen patjaan se vingahti, kohottautui, vaihtoi asentoa ja aloitti nukkumayrityksen uudelleen. Sen kuono oli turvonnut muodottomaksi palloksi ja kuola valui huulien välistä kastellen patjaan isoja läimisköitä. Odotellessani mietin kauhuissani seuraavan pillerin antamista, ja tajusin että parhaiten se onnistuisi ruuan mukana. Uusi soitto lääkärille, jonka mukaan ruokaa voisi antaa, vaikkakin pentu saattaisi sen oksentaa pois. Se oli kuitenkin pienempi murhe kuin uusi pillerinantotaistelu kosketusarkaan kuonoon. Ja, kiitos ja ylistys, pentu otti seuraavan pillerin sekoitettuna pieneen ruokamäärään ilman mutinoita ja oksentelua, kuten sitten kaikki muutkin läpi yön! Aamulla Bellina oli jo selvästi parempi, se liikkui, salli kevyttä silittelyä, halusi ulos ja pääsikin. Vielä soitto lääkärille, varmistus että pentu oli selvinnyt pahimmasta. Kortisonin annon saattoi lopettaa. Lääkärin mukaan joskus puremakohta saattaa tulehtua, mutta niin ei onneksi meillä käynyt.

Bellina seuraavana päivänä. Kuonon turvotus on jo laskenut vaikka kuolaa vielä valuukin.

Tarinalla on onnellinen loppu, Bellina on sitkeä ja selvisi. Jälkeenpäin olen lukenut ja kuullut tapauksista joissa ei auttanut kortisoni eikä edes välitön lääkäriin pääsy. Jatkossa meiltä löytyy aina kyypakkaus,ja mieluummin se saa olla kesäisillä lenkeillä mukana taskussa kännykän seurana.

Käärme! Snake!     ---------------------->

maremmano-abruzzese

<HTML> </HTML>

Juttuja

KOIRIEN ÄLYKKYYDESTÄ

Tarina luun herruudesta: Katselen koiriani mielelläni ikkunasta, tällöin läsnäoloni ei vaikuta niiden käytökseen ja näen miten ne suhtautuvat toisiinsa laumanjäseninä ja muutoinkin mitä toilauksia kulloinkin keksivät. Taas kerran koirat olivat saaneet luut ja niistä oli jo parhaat mehut imetty, osa syöty ja joku jo haudattukin, miten kukin oli luunsa kanssa sitten menetellytkin. Tiivi-taavilla oli kuitenkin vielä luu jäljellä jota muut sitten kadehtivat siltä. Vaikka pihamme on täynnä vanhoja luita, on paras luu aina se mikä on toisella ja tämä luu oli nyt sitten vielä vain muutaman tunnin vanha, eli erityisen kiinnostava. Tiivi pureskeli sitä laiskasti, mutta selvästi sitä ei enää huvittanut. Se vaihtoi paikkaansa vähän väliä, ja muut vaihtoivat myös sen myötä aina samalle suunnalle makoilen yhtä laiskan näköisinä. Lopulta Tiivi päätti että luu oli haudattava kun ei kerran jaksa syödä, eikä noille toisillekaan sitä voi tietenkään luovuttaa. Niinpä se veteli kukkapenkkiin kuopan (valmiiksi mukavan pehmeä multa näet) ja pudotti luun siihen ja tökki kuonollaan keon multaa päälle. Sitten se tyytyväisen näköisenä naama mustana oli lähdössä pois, kun jäykistyikin paikoilleen huomatessaan muun lauman tällä välin siirtyneen istuskelemaan parin metrin päähän kätköstä. Laumanjohtajan ja luunomistajan ominaisuudessa se tuijotti toisia murhaavasti, saattoi ilmeestä päätellen vähän muristakin ja kääntyili luukätkön päällä jalat jäykkinä. Toiset käänsivät päänsä pois, katselivat taivaalle ja haukottelivat pitkään. Vilaisivat sitten taas syrjäsilmällä Tiiviä sen tuijottaessa jotakuta toista. Pattitilanne jatkui jonkin aikaa, kunnes Tiivi teki kiukkuisen hyökkäyksen ajaakseen toiset kauemmas. Muut siirtyivätkin etäämmälle ystävällisen näköisinä, palatakseen kuitenkin  taas maata nuuskien hetken päästä takaisin. Tilanne jatkui näin puolisen tuntia, palasin aina askareitteni välillä takaisin ikkunaan katsomaan asian edistymistä. Lopulta Tiivi sai tarpeekseen. Se kaivoi mutaisen luunsa kukkapenkistä, asettui hyvään asentoon makuulle luu tukevasti tassujensa välissä ja alkoi purra sitä määrätietoisen näköisenä. Varttitunnissa luu oli syöty ja nielty, ja niin lopulta röyhtäilevä Tiivi kuin yleisönsäkin katosivat makoilemaan huuliaan nuoleskellen kuka minnekin.

Tarina pennun kupista: Puolivuotias Japi-urospentu oli hyvä vahti, se haukkui innokkaasti ohikulkijat ja tulijat. Tämä välillä vähän ärsyttikin isäänsä Tiiviä, hän näet oli kuitenkin vahtimisesta ylivastuussa ja muutoinkin lauman johtaja. Liekö Tiivi laittanut tämän Japin vahtimisen erityisesti merkille, koskapa käytti sitä sitten myös hyväkseen. Annan koirille ruuan pihalla vuoronperään aina samassa ja ikäjärjestyksessä, johon menettelyyn koirat ovat tottuneet. Japi-pentu nuorimpana sai siis sapuskansa viimeiseksi, jolloin siitä yleensä seurasi että muut saivat kuppinsa tyhjäksi ennen sitä ja tulivat norkoilemaan nälkäisinä(?!) lähistölle. Japi osasi kuitenkin puolustaa kuppiaan erinomaisesti murinoin ja jopa vähän liioitellen pienin hyökkäyksin ja tietysti minä olin alkuun myös lähistöllä varmuuden vuoksi takaamassa sillekin ruokarauhan. Vähitellen kuitenkin siirryin kauemmas toimittelemaan omiani ja välillä sisällekin, kun homma näytti sujuvan ilman puuttumistani asiain kulkuun. Kerran sitten nuoltuaan kuppinsa tyhjäksi ja norkoiltuaan jonkin aikaa Japin takana, Tiivi ponkaisikin portille haukkumaan. Japi yhtä innokkaana ryntäsi idolinsa perään, mutta ei ehtinyt edes portille saakka kun Tiivi tulikin samaa vauhtia takaisin ja suoraan Japin kupille ja eikun syömään. Japi haukkui hetken portilla harvakseen eri suuntiin, ja minäkin kurkottelin että mikäs siellä sitten meni tai tuli, mutten nähnyt ketään. Japi palasi sitten takaisin, mutta koirien kirjoittamattomien sääntöjen mukaan hylätty kuppi on sen omaisuutta joka sen ensin löytää joten se sai tyytyä katselemaan Tiivin ahmimista. Koirien sääntöjä noudattaen minäkään en kyseenalaistanut Tiivin omistusoikeutta, vaikka Tiiviäkin ylempänä johtajana ja ihmisenä sen olisin toki voinut tehdä. Muutoinkin sivuutin asian sellaista sattuu juttuna, paitsi että annoin myöhemmin Japille pientä ekstraa ettei sen ihan tyhjin vatsoin tarvinnut nukkumaan mennä. Mutta seuraavana päivänä tilanne toistui! Ja nyt aivan selvänä. Tiivi painoi haukkumaan tyhjää, teki u-käännöksen portilla ja ohitti vasta puolivälissä vastaantulevan Japin täyttä laukkaa. Ja Japin kupille tyhjentämään sen... Meillä naurua riitti, vaikka pentua kävikin sääliksi. Tämän jälkeen minun täytyi taas alkaa seistä Japin lähellä kuppivahdissa jottei pientä ihan kuusnolla höynäytetty.

KOIRIEN MUISTISTA

Bellinan luumuisti: Tapanani on yleensä ottaa joku koirista mukaan autoon milloin millekin pikkureissulle, kuten viemään lapsia kouluun tai käymään kaupassa, samalla usein teen pienen lenkin koiran kanssa jotta näkevät myös suurta maailmaa, osaavat käyttäytyä eivätkä ihan metsity täällä maaseudulla. Siis sosiaalistamista hienosti sanottuna. Lisäksi koirain mielestä ylen mukavaa, mukaan änkeäjiä onkin aina tarjolla jotta itselläni on huono omatunto kun ei kaikkia voi kuitenkaan kerralla ottaa. Koska koira joutuu näillä reissuilla yleensä myös odottelemaan autossa jonkin aikaa, ostin autoon marketista sellaisen erityiskovan hampaidenpesumassaluun ajankuluksi. Oikea luu kun alkaisi autossa pian ikävästi tuoksahtaa. Bellina sattui olemaan luun ensimmäinen onnellinen purija, ja hyvin se kelpasikin, joskin lyheni yhden varttitunnin odotuksen aikana jo kolmasosan. Kun pääsimme kotipihaan oli luusta enää puolet jäljellä ja otinkin sen tietysti pois jotta siitä olisi vielä seuraavallakin reissulla iloa. Annoin Bellinalle luvan tulla ulos autosta ja laitoin oven kiinni perästä. Sitten kiersin auton toiselle puolelle ottaakseni kauppakassin ulos siltä puolelta. Bellina, joka oli tällä välin tehnyt pihassa nuuskimiskaarrosta palasikin yllättäen autolle ja nousi nopealla loikalla muinanaisina takapenkille nenä pölynimurina etsien luuta. Sillä olisi tietty ollut mukava herkistellä muulle laumalle... Komensin sen kuitenkin kiukkuisesti pois, sillä meillä ei saa mennä autoon omin lupineen, (sen paremmin kuin tulla sieltä ilman lupaa poiskaan), onneksi nyt ei ollut kurakeli. Sitten muistin että kannattaisikin hakea posti ennen kauppakassin ottamista, jottei tarvitse raahata kassia postille ja takaisin. Laitoinkin autonoven kiinni ja sanoin Beltsullekin että haetaan posti! (=rituaali jonka koiramme osaavat). Matkaa laatikolle pihalta on sellainen neljäkymmentä metriä, ja Bellina nuuski tienvierustaa laajoilla kaarroksilla minun tutkiessani postilaatikon sisältöä. Sitten palasin pienen mutkan tehden pihalle (jotta koira sai nuuskia vähän laajemmalti) ja avasin jälleen auton oven ottaakseni kauppakassin. Ja hämmästyksekseni Bellina tulikin kesken nuuskimisensa taas autolle ja koitti  jälleen etsiä luun olinpaikkaa! Se siis muisti sen ensin tultuaan ulos etuovesta (kiersi hetken päästä toiselle puolelle takaovelle), ja sitten vielä käytyään ainakin viiden minuutin ojanvierustutkimusretkellä postinhaussa. Mainittakoon että luu oli varmasti syy sen autolle palaamiseen, sillä sen verran vakiorituaali autosta kotiintulo on, että se ei mitenkään voinut olettaa että olisimme olleet uudelleen lähdössä jonnekin. Ja joku vielä sanoo että koira elää vain siinä hetkessä eikä muista kymmenen sekunttia aiemmin tekemäänsä asiaa... ei tietysti aina muistakaan, eikä ehkä joka koira!

Sinä päivänä olin keittänyt koirien ruuan vähän liian myöhään iltapäivällä, ja niinpä vein sen ulos kuistille jotta se jäähtyisi nopeammin. Ruoka on ollut Tiivi-taaville aina kova juttu ja sen saaminen ehdottomasti päivän paras hetki. Nytkin Tiivi oitis rekisteröi kymmenlitraisen tutun tuoksuvan kattilan kuistilla, ja päivystikin valppaasti sen lähellä jottei siltä vaan vahingossa jäisi huomaamatta milloin ruokaa jaettaisiin (jollainen vahinko ei tosiaankaan olisi mahdollinen). Kylässä olevan mummomme kanssa tuli sitten jotakin asiaa autotallille ja tulimme ulos toisesta ovesta kiertääksemme kuistin ohi ja pihan läpi kellarille. Tiivi juoksi oitis vastaani tanssahdellen edelläni maremmain ikiaikaiseen tapaan ja hyppien hassunnäköisiä 'kaikki neljä jalkaa yhtäaikaa ilmassa'-ilohyppyjä. Kun tulimme kuistin kohdalle, se alkoi tanssin lomassa vinkua, ja ohittaessamme kuistin se jo kiljui. Mummokin ymmärsi sen elekielen, joka vain parani. Tiivi ei enää tanssinut ruuansaamisriemua, vaan juoksi täysiä edestakaisin minun ja kuistin väliä kiljuen melkein selvällä suomenkielellä "hei sä unohdit, sä kävelit ohi, eksä älyä, ruoka on tuolla, TUOLLA!!!"

KOIRIEN INHIMILLISYYDESTÄ

Haukka!

Kevättalvella 2001 istuimme aamu kahdeksalta keittiön pöydän ääressä aamupalalla, kuten muinakin arkiaamuina. Marone oli pentuineen laskettu pissakeikalle ulos, pennut olivat sellaisia jäniksen kokoisia, näköisiä ja värisiä. Yhtä-äkkiä Ella havahtuu ja ja hihkaisee että mikä iso lintu lensi juuri ikkunan editse ylöspäin. Ryntäämme kaikki ikkunaan, mutta lintua ei enää näy. Sensijaan pihalla näkyy Tiivi-taavi, joka tohkean näköisenä seisoo häntä pystyssä ja katselee myös taivaalle. Tässä vaiheessa ymmärrän huolestua pennuista ja ryntään ulos. Pennut emoineen tulevat kuitenkin takatontin suunnasta kutsuttaessa, ja kaikki ovat onneksi kunnossa ja tallella. Sitten huomaan Tiivin suussa höyheniä, samoin kuin maassa lumella on iso tukko kirjavia linnun mahanalushöyheniä joita pennut alkavat uteliaina nuuskia ja pureskella. Kerään kourallisen höyheniä mukaani. Ella tunnistaa näkemänsä linnun lintukirjasta haukaksi, tätä tukee myös höyhenten väritys. Tiivi-taavi oli suojellut reviiriään ja laumaansa hyökkäämällä hyökkäävän haukan kimppuun. Asian tekee jännäksi se että pihallamme on runsas linnusto, eivätkä koirat innostu ajamaan edes parin metrin päässä luuydintä nokkivaa varista karkuun. Jokin haukan käytöksessä kuitenkin herätti koiran suojeluvaiston ja sai sen toimimaan ja suojelemaan laumaansa. Ja hyvä niin. :)

ISO PÄÄ!

Olin vienyt jatkuvasti korjaamolla viihtyvän automme jälleen kerran huoltoon, tällä kertaa Espoon puolelle. Odotteluaikaa piti olla tunnista kahteen, ja käytin sen siihen että hain Tiivi-taavin kanssa poikani muutaman kilometrin päästä koulusta ja kävelimme sitten yhdessä takaisin korjaamolle. Kävelytien varrelle osui lasten päiväkoti, joka oli aidattu  vajaan metrin korkuisella aidalla, peittäen juuri sopivasti Tiivin selän pihalta päin katsottuna. Kun menimme siitä ohi, Tiivi hihnassa pari metriä edelläni, kuului pihalla olevasta tenavajoukosta kirkas lapsenääni: "Hei kattokaa, tuolla menee iso pää!" Koko kolmikymmenpäinen(?) joukkio kääntyi tuijottamaan meitä, kunnes joku toinen  reipasääninen tokaisi että "Eikun sehän on koira!". Lopuksi matkaamme saatteli vielä iloinen sekalainen selvittely siitä että "ei se ollutkaan pää vaan koira!", "kyllä MÄ tiesin että se on koira!", "mutta sillä oli kyllä kamalan iso pää!"